Täällä on hyvää historiikkia tuosta sarjasta ja eroista kirjaan, Michael Landon vanhana Bonanza show-miehenä on luonnollisesti oikonut mutkia suoraksi ja lisännyt viihteellisyyttä, mikä nyt ehkä anteeksi annettakoon kun sarja on muuten loistava
"Pieni talo preerialla oli käytännössä sataprosenttisesti Michael Landonin ideoima. Sarjassa vieraili useita kymmeniä käsikirjoittajia ja ohjaajia, joilla oli oma tyylinsä. William Claxton ohjasi lähinnä poskettoman hauskoja sähläjaksoja, kun taas Landon itse kirjoitti ja ohjasi koskettavimmat ja opettavaisimmat osat. Koska Landon oli myös sarjan vastaava tuottaja, hänen kädenjälkensä näkyi selvästi juonikuvioista henkilövalintoihin ja kuvakulmista vuorosanoihin ensimmäisestä jaksosta vihoviimeiseen. Karrikoidusti voikin sanoa Landonin tehneen pioneeritytöstä kertovasta kirjasarjasta pioneeritytön isästä kertovan telkkarisarjan. Yhden televisiohistorian kaikkien aikojen tunnetuimman perheen elämä nostikin nimenomaan Landonin tv-maailman tähtitaivaalle, johon se toki lennätti myös Melissa Gilbertin.
Vuosien saatossa sarjassa vieraili kameran edessä myös valtavasti tuttuja kasvoja ja tulevaisuuden tähtiä, kirkkaimpina nyt ainakin Madeleine Stowe, Richard Mulligan, Shannen Doherty, Sean Penn ja Johnny Cash."
http://www.kolumbus.fi/pienitalopreerialla/2015/tv-index.htmlSarjassa mainittu Walnut Grove on oikeasti olemassa oleva n. 900 hengen pikkukaupunki joka luonnollisesti hyödyntää sarjan saamaa julkisuutta
Historia "Walnut Groven kaupunki sai alkunsa 1870 ja yhdyskunta virallistettiin 18.3.1879. Historiankirjat kertovat kaupungin ensimmäisten virkamiesten olleen kaupunginjohtaja Elias Bedal, rahastonhoitajat T. Quarntan, J. Leo ja C. Clementson, kirjanpitäjä F.H. Hill, arkistonhoitaja W.H. Owens, konstaapeli J. Russel sekä rauhantuomari Charles Ingalls. Siis paljon tuttuja nimiä Lauran kirjoja lukeneille. Bedalin perhehän oli Lauran muisteleman opettajan Beadlen esikuva, ja herra Owens puolestaan Nellie ja Willie Olesonin isä. "
Itse Walnut Grove on varsin normaali n. 900 ihmisen (vuonna 2010 871) asuttama keskiläntinen pikkukaupunki, jonka kadut kulkevat tyypilliseen tapaan suoraan ja symmetrisesti suorassakulmassa toisiinsa nähden. Vielä vuonna 2000 valkoisten osuus kaupunkilaisista oli valtava lähes 98 %. Tuolla osastossa sekalaiset jutut on kuvausta 1800-luvun kovista talvista ihmisiä ja karjaa paleltui kuoliaaksi
" 1. 1880–81
Tätä talvea pidetään yleisesti uuden mantereen kenties kaikkein pahimpina ja tuhoisimpana.
15.10.1880 – lämpimän syksyn jälkeen kolmen päivän lumimyrsky iski Dakotaan. Kiinnitettyään huomiota lintujen aikaiseen muuttoon ja muidenkin eläinten varhaiseen talveen valmistautumiseen, monet viljelijät valmistautuivat pahimpaan. Silti lämpötilan nopea lasku ja äkilliset myrskyt pääsivät yllättämään.
Ensimmäisen myrskyn jälkeen kesti kymmenen päivää ennen kuin rautatie saatiin raivattua auki. Samalla kuitenkin myrskyt jatkuivat ja ennen pitkää tiet ja rautatiet menivät jälleen tukkoon ja raivausyritykset olivat turhia jokaisen myrskyn tuodessa yhä vain lisää ja lisää lunta. Olettaen jokaisen lumimyrskyn olevan lyhytaikainen ja toivoen myrskyjen välillä olevan rutkasti aikaa, monet perheet menehtyivät ohutseinäisiin mökkeihinsä.
Juna jumissa jossain päin Minnesotaa talvella 1881"Junia oltiin yritetty raivata paikoin jopa kymmenmetristen kinosten halki, jotta kaupunkiin olisi saatu elintärkeää hiiltä ja ruokatarvikkeita. Tammikuussa 1881 rautatieyhtiö lopetti kaikki yrityksetkin, koska tehtävä oli suorastaan epätoivoinen. Tämä tiesi lopullista kuoliniskua monille muutenkin jo nääntymäisillään oleville perheille, joiden ruokatarvikkeet ja polttoaineet olivat pahimmillaan loppuneet jo heti lokakuussa ensi myrskyn jättäessä heidät mottiin.
Ingallseilla oli tuuriakin matkassa, sillä heillä oli kaupunkiin rakennettu uusi puutalo, jossa perhe oli turvassa pahimmalta. Vaikka tytöt eivät olisi halunneet muuttaa talveksi kaupunkiin, Charles älysi kuitenkin niin tehdä ja he kerkesivät pois maatilalta juuri ennen äkillisesti iskenyttä lumimyrskyjen sarjaa. Jopa tässä tukevassa ja suuressa talossa he joutuivat taistelemaan päivittäin pitääkseen lämpöä yllä ja löytääkseen tarpeeksi ravintoa pahoin ehtyvistä ruokavarastoista. Hiilet ja puut loppuivat pian, mutta Charles ja Laura sitoivat heinästä paksuja köysiä – eräänlaisia palmikoita, jotka sitten paloivat hiljalleen antaen lämpöä tarpeeksi.
Silti lämpötila sisällä laski usein pakkasen puolelle. Aamuisin jopa keittiössä oleva pesuvesi oli paksussa jäässä. Pienessä ohutseinäisessä ja huterassa mökissään heillä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta selvitä talven yli, ja koko Ingallsin perhe olisi mitä todennäköisemmin menehtynyt jo ennen vuodenvaihdetta. Charlesin kaukonäköisyys ja erään intiaanin ennustus pelastivat hyvin varmasti myös Lauran hengen.
16.11.1886 lumimyrskyt iskivät Montanaan ja Wyomingiin siirtyen itään. Myrskyt palasivat aika ajoin jouluun saakka, jolloin oli lyhyt tyyni kausi. 9.1.1887 alkanut erittäin rankka myrsky kesti kymmenen päivää ja lämpötila laski pahimmillaan jopa -43 asteeseen. 28.1. alkoi taas uusi lumimyrsky, joka raivosi tauotta kolme päivää. Viimeistään tällöin tuhansittain karjaa paleltui kuoliaaksi; pahoin paleltuneet ja nälkiintyneet eläimet vaelsivat kaupunkiin, elivät roskilla ja söivät ja nuolivat mökkien seinistä ravinteita. Vähänkin sivummalla ohutseinäisissä mökeissään asuneet ihmiset paleltuivat erittäin todennäköisesti kuoliaaksi, sen sijaan paksuseinäisiin turvemajoihin majoittuneilla oli paremmat mahdollisuudet selvitä talven yli.
Maaliskuussa maan hidas sulaminen alkoi. Peräti 90% kaikesta karjasta Kanadan rajalta Coloradoon saakka oli kuollut. Useat karjatilalliset palasivat lyötyinä ja rahattomina takaisin itään. Ne jotka jäivät, kasasivat sen mitä aliravitusta karjastaan oli jäljellä ja keräsivät kuolleiden eläinten luut myydäkseen ne lannoitteeksi. "
http://www.kolumbus.fi/pienitalopreerialla/2015/tosi/sekatalvet.htmlhttp://www.kolumbus.fi/pienitalopreerialla/