No nyt on sitten minun vuoroni kysyä, jotta pysytään asian asiassa:
Mitenkä nämä Ruotsin ym. länsimaiden raiskaustapaukset + lukolliset kalsarit liittyvät Suomen maahanmuutopolitiikkaan?
Tapio käynnisti jo monta eri keskustelualuetta, mutta ei näy riittävät vieläkään. Ei sillä, että minua häiritsisi, jotkut vaan tykkäävät tästä huomauttaa.
Mutta kun kerran liutaan aiheeseen raiskaus ja väkivaltaan yleensäkin naista kohtaan, niin en ole koskaan nähnyt mitään pointtia kaivella sitä, mistä ikäluokasta raiskaaja tulee. Myöskään se ole minua kiinnostanut, mistä yhteiskunnasta, uskonnosta tai maanosasta. Minusta asia tulee nähdä kokonaisuutena, sillä kuten kuten kylän viisaat sanovat, vain murto-osa raiskauksista tulee poliisin tietoon ja vielä pienempi osa johtaa syytteeseen. Jos siis jokaisen Virtasen väkivalta vaimoa kohtaan dokumentoitaisiin, niin nämä prosentit saattaisivat kellahtaa kovasti.
Ruotsin raiskaustapausten nousu selittyy sillä, että lakisäätöä muutettiin joku vuosi sitten. Syytteen saa nyt huomattavasti helpommin. Ja Ruotsin tapauksissahan kaikista väkivaltateoista naista kohtaan n. kolmannes tapahtuu kotona, partnerin toimesta.
Mutta jatketaan Riston suosimalla copy/paiste-linjalla, ei tarvitse itse ajatella.
Gudrun Schyman on herättänyt paljon keskustelua lausunnoillaan. Hän puhuu paljon naisista ja heihin kohdistuvasta väkivallasta.
Tässä pari sellaista:
MÄN MÅSTE TA ETT KOLLEKTIVT ANSVAR!Om vi ska förstå samhälllet, och vad som händer i samhället, så måste vi också kunna analysera utifrån grupper.. Vi gör det ofta när vi talar ekonomi (överklass, medelklass, arbetarklass/underklass) men vi kan också använda "kön" för att analysera. Gör vi det så ser vi att det är stor skillnad mellan gruppen kvinnor och gruppen män. Inom samtliga områden finns en struktur som ger män makt och privilegier och som underordnar och diskriminerar kvinnor. Det visar sig bl.a. i lönediskriminering, men också mer brutalt, i form av mäns våld mot kvinnor. Det finns tonvis med statistik som visar detta.
Det handlar om 5 mordförsök i veckan, mer än en kvinna mördas varje vecka, 62 misshandlas varje dag, 6 våldtas varje dag. Detta är siffror från Brottsoffermyndigheten och gäller antalet anmälda brott år 2003. Mörkertalet är stort, påtalar både myndigheten och kvinnojourerna, dvs många väljer att inte anmäla. Realistiskt är att multiplicera siffrorna med 3 eller 4. Då får vi en situation där mellan 5 och 10 kvinnor misshandlas i timmen och en kvinna våldtas i timmen! I 80% av fallen är misshandlare en man som är bekant med kvinnan och majoriteten av fallen av mäns våld mot kvinnor sker i hemmets sfär.
.Motionsförslaget handlar inte om att straffa utan det handlar om att få en kostnadsberäkningen på vad mäns våld mot kvinnor uppgår till. När vi ser det kan vi fortsätta diskussionen om hur , vem och på vilket sätt som detta ska betalas. Framför allt kan vi utveckla diskussionen om hur vi ska kunna bryta den föreställning som så många fortfarande omfattar, nämligen att kvinnor, som människor, är mindre värda. Den livsfarliga mansroll som tvingar fram det sexualiserade våldet, är inte bara en mänsklig utan också en samhällsekonomisk katastrof.
Så här står det i motionen: "När kostnaderna är beräknade för denna del av mäns samhällsförstörande verksamhet så blir det tydligt hur mycket pengar mäns våld kostar samhället; pengar som istället skulle kunna satsas på en höjning av kvinnors löner, bättre sjuk- och hälsovård, bättre arbetsmiljö, etc. Det blir då naturligt att fråga sig på vilket sätt män kollektivt skall ta det ekonomiska ansvaret för mäns våld mot kvinnor."
Idag betalar kvinnor, som grupp, ensidigt för den kön(makts)ordning som på olika sätt signalerar att kvinnor är mindre värda. Vi betalar med lägre löner, sämre sjukvård, sämre ersättningar i försäkringar, osv. När det gäller konsekvenserna av våldet, lämpas kostnader och ansvar över på kvinnor som frivilligt och obetalt sliter i kvinnojourer, som kommunalpolitikerna ofta hyllar men gärna sänker bidraget för. . Sisst, men inte minst, betalar vi kvinnor genom den rädsla som vi alla tvingas leva med. I förlängningen påverkar kunskapen om det omfattande könsrelaterade våldet, alla kvinnors liv och handlingsutrymme.
Mäns våld mot kvinnor är inte ett individuellt problem för enstaka manliga psykopater eller kriminella. Den enorma utbredningen av våldet visar klart att det är ett samhällsproblem. Staten har ett ansvar och män som grupp har ett ansvar. Inte bara att låta bli att slå, misshandla och våldta, utan också ett ansvar att aktivt arbeta mot de män som är förövare.
En antal män (författare, idrottare, forskare, journalister, m.m.) förde samma resonemang (som motionen tar upp) på DN-Debatt i lördags. Då gällde det mäns (sexuella) våld mot barn. De skrev: "Ett konkret sätt att gestalta problematiken är genom att beräkna kostnaderna för övergreppen. Även om barns lidande aldrig kan översättas i pengar så finns det rent ekonomiska aspekter av mäns våld. /..../ För att bryta utvecklingen behövs en attitydförändring hos många av oss män. Det behövs män som klarar att utmana andra män, sina vänner och arbetskamrater. Men framför allt handlar det om att sluta känna kollektiv skuld och i stället ta kollektivt ansvar."
Det är det som den nu aktuella motionen handlar om. Synliggörandet av ett gigantiskt samhällsproblem och väcka frågan om mäns ansvar. Syftet är att föra diskussionen framåt, från skuld till solidaritet.
Gudrun Schyman
Tässä myös toinen mielenkiintoinen artikkeli, samalta naiselta:
Det är männen Som slår och styrProblem får den status språket ger. Skillnaden mellan att säga "våld mot kvinnor" och "mäns våld mot kvinnor" är viktig. I det senare fallet finns en aktör och ett ansvar att utkräva, skriver Gudrun Schyman.
När vi ska tala om de stora orättvisorna och problemen mellan könen, de mellan gruppen kvinnor och gruppen män, använder många ord som suddar ut begreppen och som döljer att det faktiskt finns en konflikt. I politiken säger man till exempel att alla regeringsbeslut ska genomsyras av jämställdhetstänkande och att alla ministrar ska ha ett lika stort ansvar för jämställdheten. Genusperspektivet ska gå som en röd tråd genom all politik. Ministrarna ska alltså var och en förstå vad jämställdhet innebär på deras eget område och alla förslag och beslut ska få till följd att dagens orättvisa blir morgondagens rättvisa. Det är detta som kallas "mainstreaming".
Alla ska arbeta med jämställdhet och alla säger sig göra det. Men vad betyder det egentligen? Vad är det för arbete som ska göras? Jo, vi ska arbeta för att utplåna den strukturella diskrimineringen av kvinnor, det vill säga mot patriarkatet, för frigörelse! Konkret ska vi arbeta för att män ska sluta att våldta, misshandla och hota kvinnor. Vi ska arbeta för att kvinnor ska få rättvisa, det vill säga högre, löner. Vi ska arbeta för att kvinnor ska finnas representerade i bolagstyrelserna, för att kvinnor ska slippa dubbelarbeta, slippa gratisarbeta och slippa ta nästan hundraprocentigt ansvar för hem och barn. Gör alla det? Och i så fall, varför säger man inte det?
Vad har en sexköpare för kön? Är det inte män, många män vi talar om? Män av alla sorter? Vad betyder trafficking? Betyder det inte slavhandel, främst handel med kvinnors kroppar för sexuella ändamål? Där män, många män och alla sorters män, både agerar hallickar och köpare? Eller ta rubriceringen "lägenhetsbråk". Vet vi inte alla att det oftast handlar om att det är en man som slår en kvinna, och att de bägge ofta har en nära relation till varandra? Eller "familjebråk". Vet vi inte att det oftast betyder att pappa slår mamma och sina barn. Och visst vet vi att "kvinnomisshandel" och "kvinnovåld" inte betyder att det är kvinnor som slår och misshandlar varandra. Eller?
Problem får den status som språket ger dem. Språket fungerar som en strålkastare. Ljuskäglan kan vara skarp, riktad och avslöjande. Eller stor, svag och beslöjande. Konturerna blir då oskarpa och intrycket otydligt. Så här fungerar även språket. Ord kan vara knivskarpa, men de kan också vara tomma och innehållslösa. Till intet förpliktigande och på inget sätt förklarande.
Vi fortsätter med det talande exemplet "våld mot kvinnor". Alla tar avstånd. Ingen säger att det är okej. Men orden upprör inte. Tvärtom, alla kan intensivt förenas i ett kraftfullt avståndstagande mot "våld mot kvinnor". Men vad händer med statistiken när vi säger "mäns våld mot kvinnor"?
"Hur ska vi få ut männen?"
År 2003 anmäldes 22 481 män för misshandel eller grov misshandel mot kvinnor till polisen. År 2003 anmäldes 10 142 män för sexualbrott till polisen, därav gällde 2 565 våldtäkt eller grov våldtäkt. År 2003 anmäldes 66 män för mord, dråp eller misshandelsfall med dödlig utgång mot kvinnor, till polisen. År 2002 fick ROKS (Riksorganisationen för kvinnojourer och tjejjourer i Sverige) 54 675 antal kontakter/hjälpförfrågningar angående trakasserande, misshandlande etcetera män och antalet kvinnor som fick skyddat boende från män var 2 246. (Denna statistik bygger på det sannolika antagandet att det är män som slår kvinnor och inte tvärtom i den av Brå redovisade statistiken om våld mot kvinnor.)Vad är det som gör så stor skillnad mellan det första och det andra uttryckssättet? I det första "våld mot kvinnor", finns det ingen som "gör" det. Det finns ingen som handlar, som agerar, som slår. Ingen har ansvar. Det finns bara ett offer. I det andra uttryckssättet, "mäns våld mot kvinnor", är den saken uttalad. Det finns någon som "gör" något. Det finns en aktör och det finns ett ansvar att utkräva. Skillnaden är viktig och klargörande. Den återspeglar en uppmaning till handling och den ger kunskap som vägledning när vi ska lösa problemet.
Ett annat exempel: Med lite lagom bekymrad min brukar man diskutera den svåra frågan "hur ska vi få in fler kvinnor" i styrelser eller på andra viktiga maktpositioner. Så länge alla säger "få in kvinnor" så håller i princip alla med. Men om vi talar om samma sak på ett mer klargörande sätt, det vill säger "hur ska vi få ut männen" ur styrelserummen eller ledningsfunktionerna eller presidierna, ja då blir reaktionen plötsligt en annan - Vaddå, vilka män, ska de bort? Skulle vi dessutom ge konkreta namnförslag, för att börja någonstans, så skulle det förmodligen bli ett himla liv. Alltså - när språket blir tydligt blir också konflikten tydlig. Och det är utmärkt. För det är först när vi kan se och förstå sammanhangen och mönstret, som vi kan ta steget från att reagera till att också agera.
Den mentala resan, från att jag som kvinna är ett offer, till insikten om att det inte är mig det är fel på, utan det finns ett mönster, en könsmaktordning, som vi tillsammans kan förändra, den resan måste vi företa med ett klargörande och tydligt språk som sällskap.
Gudrun Schyman
Tässä hieman lisää Ruotsin raiskauksista. Tutkimukset osoittavat, että 8:ssa raiskauksessa 10:stä, raiskaaja ja uhri tunsivat toisensa: I 8 av 10 anmälda våldtäkter är offer och förövare bekanta
2005-04-18
En majoritet av de polisanmälda våldtäkterna begås av gärningsmän som är bekanta med offren. I nästan en tredjedel av fallen är gärningsmannen offrets nuvarande eller före detta make, sambo eller pojkvän. Det visar en kartläggning som Brottsförebyggande rådet (BRÅ) har genomfört.
Kartläggningen omfattar samtliga anmälda fullbordade våldtäkter i landet under år 1995 och år 2000. Totalt handlar det om 2 370 våldtäkter, varav 346 (15 procent) avser offer som är barn under 15 år. Kartläggningen är en grundläggande beskrivning av den polisanmälda våldtäktsbrottsligheten. Syftet är att ge en mer detaljerad bild av den polisanmälda våldtäktsbrottsligheten än den kriminalstatistiken ger. Det gäller till exempel information om brottsplats, förekomst av våld och alkohol samt relationen mellan offer och gärningsman. Kartläggningen kan också ligga till grund för fördjupade studier och diskussioner om åtgärder inom området.
En tredjedel av våldtäkterna begås av en partner
I de fall där offren är 15 år eller äldre är det vanligaste att offer och gärningsman har eller har haft en nära relation (32 procent). När dessa våldtäkter anmäls, anmäls i över hälften av fallen även andra brott, framför allt misshandel.
– Våldtäkten är alltså inte en enskild händelse utan ingår i ett mönster av utsatthet för kvinnan, säger Lotta Nilsson, utredare på BRÅ.
Det näst vanligaste mönstret när det gäller relationen är att gärningsmannen och offret är ytligt bekanta (27 procent), exempelvis att de träffats samma kväll. Det tredje vanligaste är att offret är obekant med gärningsmannen (20 procent). Kartläggningen visar också att offrens genomsnittsålder är mycket låg. Av alla offer är 29 procent under 18 år och därmed barn enligt FN:s barnkonvention.
Våldtäkter mot barn – en fjärdedel begås av familjemedlem eller släkting
I 26 procent av de anmälda våldtäkterna mot barn under 15 år är gärningsmannen en familjemedlem eller släkting – i de flesta fall offrets far, styvfar eller syskon. Offrens genomsnittsålder är 9 år och 13 procent av offren är pojkar. I dessa fall är det inte ovanligt att barnet utsatts för flera våldtäkter under en längre tidsperiod och att det dröjt mer än ett år innan det gjorts en polisanmälan.
Tolv procent överfallsvåldtäkter
BRÅ har även studerat särskilt uppmärksammade typer av våldtäkter; överfallsvåldtäkter, gruppvåldtäkter och våldtäkter som kan relateras till nöjeslivet. Överfallsvåldtäkt definieras som att våldtäktssituationen inleds med ett plötsligt angrepp och att gärningsmannen är obekant för offret.
– Överfallsvåldtäkter utgör 12 procent av alla anmälda våldtäkter. Det vanligaste är att överfallsvåldtäkterna sker utomhus och de utgör mindre än hälften, 43 procent, av de våldtäkter som begås utomhus, säger Lotta Nilsson.
Våldtäktsbrottslighet som kan relateras till nöjeslivet, det vill säga att platsen där gärningsman och offer träffats är exempelvis en restaurang eller bar, utgör cirka 14 procent av de anmälda våldtäkterna. Ytterligare en uppmärksammad typ av våldtäkter är gruppvåldtäkter. Av de anmälda våldtäkterna utgör 11 procent våldtäkter som begåtts av fler än en gärningsman. I dessa fall är det vanligast med två gärningsmän.*
Lagändring bakom en del av ökningen
Mellan åren 1995 och 2000 ökade den anmälda våldtäktsbrottsligheten med 25 procent. Den anmälda våldtäktsbrottsligheten utgör dock bara en del av den faktiska brottsligheten, eftersom långt ifrån alla våldtäkter polisanmäls. I kartläggningen finns det inga uppgifter som tyder på att benägenheten att anmäla till polisen har ökat på något betydande sätt. Däremot pekar resultaten mot att en lagändring år 1998, medförde att vissa fall som tidigare anmälts som sexuellt tvång eller våldtäktsförsök nu anmäls som fullbordade våldtäkter.
– Men lagändringen förklarar inte hela ökningen. Vi kan inte utesluta att det skett en ökning av den faktiska våldtäktsbrottsligheten, även om vi inte kan belägga det utifrån kartläggningen. För att kunna göra det behövs det andra typer av undersökningar, till exempel omfattande frågeundersökningar, säger Erik Grevholm, enhetschef på BRÅ.
Utvecklingen den senaste tiden
Sedan år 2000, det senaste året som kartläggs i BRÅ:s studie, har antalet våldtäkter ökat ytterligare. Det gäller särskilt våldtäkter mot barn under 15 år. År 2004 avstannade dock ökningen, men det är för tidigt att avgöra om det är ett trendbrott. Den 1 april i år trädde en ny sexualbrottslag i kraft. Den nya lagen innebär bland annat att våldtäktsbegreppet utvidgas till att omfatta handlingar som tidigare i juridisk mening inte betecknats som våldtäkt utan som sexuellt utnyttjande.
Rapporten kan beställas eller laddas ner från
www.bra.se. I rapporten finns även uppgifter om bland annat mötesplats, brottsplats, anmälningstillfälle, förekomst av våld och alkohol, uppklaring och åtal.
*Överfallsvåldtäkter, gruppvåldtäkter och våldtäkter som kan relateras till nöjeslivet särredovisas. De överlappar dock i viss mån varandra. Till exempel kan en överfallsvåldtäkt även vara en gruppvåldtäkt.