Musiikki elää.
Eli siis aikoinaan Hectoria, sitten Henrixä ja tänään ties mitä.
Muistan kun nuoret piikkikikit julkaisivat kirjeenvaihtoon halutaan osastolla Suosikissa: Lempikkiharrastus musiikki, CCR ja Sveet, ei muita.
Noh, tämä on historiaa ja Gary Glitterkin herättää tänä täivänä huomiota maailman lehdistössä vain pedofiili-juttujen muodossa, Michael Jackson asuu Bahrainissa ja Carlos Santana soittaa varmaan pian jo rappareiden kanssa. Maailma muuttuu Eskoseni. Näin myös musiikissa.
Oma herätykseni musiikkiin tuli todellakin vaasalaisen musiikin muodossa. Muistaako joku S.P. Insectin? Matti Järvinen, kitara, Harry Piha, basso ja Seppo Niemelä, rummut. Muistan vielä tänä päivänäkin, kun katsoin Onkilahden yhteiskoulun koululaistansseissa "Viulu-Matin" virtuoosimaista kitarataiteilua teelautasen kokoisin silmin. Matti tekikin sitten itse, myöhemmin – täysin bändin tyylistä eroavan – oman levyn, Matin Levy. Luokittelen tämä levyn tänä päivänä kansallisaarteeksi, joka tulee löytyä jokaisen itseään kunniottavan vaasalaisen levykokoelmasta.
Ensimmäisen oikean konsertin koin Vaasan kaupungintalolla. Wigwam esiintyi uudella kokoonpanollaan, juuri albumin Nuclear Nighclub julkaisun jälkeen. Koin taas uuden herätyksen ja Pekka Reckhardin soundi soi ikuisesti päässäni. Freddie are you ready…
Sitten seurasi aika, jolloin kaikkilla piti olla isot ämyrin olohuoneessa. Minullakin oli julumetut pöntöt ja kaapelit, jotka tuli asentaa siten, että ääni kulki samaan suuntaan, kuin teksti kaapelin kuorissa… Sen mukaan sitten kaikki muutkin vehkeet ja koko kämppä kalustettiin musiikin kuuntelua silmällä pitäen. Yhdessä välissä ei ollut tilaa edes televisiolle. Ja neulat testattiin Eric Kunzellin johtamana, Straussin mahtipontista musiikkia kuunnellen. Niin, ja välissä haikailtiin kevättä, Vivaldin tahdissa. Voe perskeles, miten hieno jakso musiikin maailmassa!
Musiikki herättää muistoja. Jonkun romanssin aikoihin kuunneltiin Daven Lindholmin juttuja ja eräs loppui Ramsteinin konsertin jälkikekkereissä.
Oma musiikillinen pyhiinvaellukseni tapahtui kuitenkin Montreux Jazzissa 1997. Tiesittekö muuten, että Deep Purplen ikivihreä, joka käänteessä kyllästymiseen asti jauhettu "Smoke on the water" sain aikoinaan nimensä Montreuxissa? Bändi asui hotellissa, joka paloi. Aamun valjetessa joku pani merkille järven pinnalla leijuvan savun – Smoke on the water…
Noh, mieleen jäi monta hyvää bändiä, mutta Van "The Man" Morrison, ilmielävänä ja vain parin metrin päästä teki minuun vaikutuksen, joka tulee seuraamaan minua koko loppu elämäni. Samaan kategoriaan voin luokitella Ray Charlesin, vaikka en ole koskaan niin erityisesti hänen tuotantoaan kuunnellut, mutta se on eri asia, kun joku joku panee parastaan Big Bändinsä kanssa ihanteellisissa olosuhteissa. Silloin ymmärtää helposti monen artistin ja taitelijan suuruuden. Suuruuden jota ei ole ennen vain pannut merkille.
Konsterteista on jäänyt mieleen myös Mike Oldfield, joka täytti koko jäähallin musiikillaan. Äänentoisto oli laadultaan täydellinen.
Täydellinen vastakohta oli taas Metallica, joka nosti katon ylös pelkällä energiallaan.
Desibelien maailmanennätyksestä vastasi sitten Motörhead. Paikka oli Q Club, joka paloi vai muutama kuukausi myöhemmin. Rakennettu 1500:e ihmiselle. Motörhead saapui paikalle testaamaan vehkeitään, Eurooppakiertueelle lähtiessään. Kamat oli tietenkin sovitettu 50 000 ihmiselle ja sillee. Koin ensimmäisen kerran elämässäni, miten musiikki tuli kohti, kuin tuuli ja salpasi kaikki aistit. Seuraavana päivänä pääni oli yhtä suljettu, kuin Alko sunnuntaisin. Kahden päivän kuluttua lopetin kysymästä: "Mitä?"
Leena jo mainitsikin ylempänä Stevie Wonderin. Satuin paikalle, kun hän esiintyi vain 3000:e ihmiselle. Wonder hemmotteli siis meidät äänentoistolla, jonka kaltaista en tule todennäköisesti enää koskaan kokemaan. Arvosana: Täydellinen +.
Konsertit ovat muutenkin se ihan oma lukunsa. Eikä ole aina väliä, onko esiintyjä joku märkäkorva, vai rutinoitunut, maihinnousutakkisten hyväksymä taiteilija. Konsertti paljastaa kaiken.
Konsertit ovat konsertteja, mutta bonuksena ovat sitten nämä festarit.
Muistaako joku Tulivuorirokin Lappajärvellä, silloin kun tapahtuma alkoi hengittämään?
Koko juhla eteni tasaisesti, kunnes pääesiintyjä, Remu & Hurriganes räjäytti pankin!
Mieleen on myös jäänyt Elkie Brooks Ruisrokissa, kun hän levitteli murrosikäisen pojan edessä punaisiin sukkiin verhoiltuja reisään. En tainnut olla ainoa, joka tuijotti tätä satumaista olentoa, työkalu räjähdyspisteessä lavan edessä…
Autiolle saarelle? Noh, ottaisin mukaan Viktoria Tolstoyn – White Russian.
Niin, ottaisin kyllä hänetkin mukaani:
http://www.kulturkueche.de/inhalt/musik/img/musik122.jpgSamaan laukkuun tukkisin myös:
- Jukka Tolonen – Koko tuotanto.
- Dave Lindholmin boxi – Sitähän se kaikki on.
- Ron Sexsmith – Ron Sexsmith.
- Matti Järvinen – Matin levy.
- Wigwam – Being.
- Pekka Pohjola – Pihkasilmä Kaarnakorva.
- Metallica – Master of Puppets.
- Mike Oldfield – Tubular Bells.
Ottaisin mukaan myös tuulivoimalla käyvän generaattorin, television ja dvd:n, jotta saisin katsoa Steve Vai – Live at Astroria London ja Joe Satriani – Live in San Fransisco.
Jukka Tolosen tuotantoon tutustuin jo Tasavallan Presidentin aikoihin. Pressasta en tosin niin välittänyt, vaan luokittelin se hommaksi, jota oli kiva harrastaa itse, mutta tylsää katsella sivusta, kuin käsipallo…
Tästä muistuu mieleeni eräs hauska juttu, ajanjaksosta, joka oli täynnä Bluesia, jota myös Jukka Tolonen on harrastanut paljon viime vuosina.
Eräs ystäni on vannonut varmasti koko elämänsä Sven Zetterbergin nimeen. Tiedät, ruotsalaisten lahja Bluesille. Kitaristi ja valkoinen neekeri. Minä taas löin nyrkkiä pöytään Jukka Tolosen tekniikkaan ihastuneena myös hänen Blues-juttuihinsa vedoten. Emme päässeet tässä koskaan yhteisymmärrykseen, kunnes sitten kerran esittelin hänelle Jukka Tolosen Big Time albumin, jossa Jukka säesti parissa kappaleessa Sven Zetterbergiä. Volunteer on loistava kappale ja esimerkki musiikillisesta yhteistyöstä, joka ei tunne maiden rajoja!