Ennen Talvisotaa Kotirannalla syntyneenä muistan jatkosodan aikaiset ja sen jälkeiset elämäntavat ja meidän poikain harrastukset.
Sodan aikana kaikki oli säännösteltyä. Ostaminen tapahtui kortilla ja kaikesta oli puutetta. Korttiannokset olivat niin pieniä että nälkää olisi nähty ellei kotirintamalle jääneet äidit olleet kekseliäitä. Yksi tapa oli kulkea maakunnassa ”hamstruulla”. Meillä äiti sai jostain hommattua juuttisäkkejä, jotka hän purki kerille. Niistä tuli mattojen loimilankaa. Näillä äiti vaihtoi maakunnan talollisilta sianlihaa, voita, sekä jauhoja. Tämä ruokalisä oli mitä tervetullein lisä meidän perheeseen. Oli siinä viitsimistä ja jännitystä kerrakseen kulkiessaan sen aikaisella polkupyörällä maakunnassa, peläten Kansanhuollon tarkastajia, sekä polkupyörän rikkoutumista hiekkateillä ajaessaan. Polkupyörän renkaat olivat myös kortilla. Äidillä olikin aina mukana pieni vesikannu ja polkupyörän pumppu siltä varalta, jos kumi puhkeaa, niin sillä pääsisi ajamaan, kun renkaaseen pumppasi vettä.
Oli meillä Kotirannan pojilla myös omat ”maitotinki paikat” Bölessä . Sinne mentiin polkupyörillä Riskusillankadulta alkavaa Bölentietä, tai Bölenmetsän läpi Pyöreeltäniityltä, eli nykyisen Metsäkallion ja Kivihaan kohdalta. Sen verran nälkäisen näköisiä ilmeisesti oltiin, että ”tinkipaikan” emäntä antoi joskus ylimääräistä, joko kananmunan, tai voinokareen kaupantekijäistä.
Jatkosodan aikana ja pitkään sen jälkeen makeisia ei ollut saatavilla. Sodan päätyttyä 1945 tuli kauppoihin keinoaineilla (Sakarin) maustettuja kuivattuja juureksia, joita myytiin pikkupusseissa. Lampaan pipanoita muistuttavia Piparminttu nimisiä pastilleja vihreässä rasiassa. Muistan kun teimme jekkua erälle kaverille näillä Piparminttu karkeilla.. Laitettiin oikeita lampaanpipanoita rasiaan ja tarjottiin kaverille. Kaveri söi ja vähän ihmetteli outoa makua. Meidän naaman ilmeistä hän kyllä heti arvasi meidän jekun. Kaveri muutti sittemmin 50 luvulla perheensä mukana ruotsiin.
Puuronkastikkeeksi nimetty jauhe oli lasten herkku. Sitä kaadettiin kouraan ja siitä nuoltiin, niin että kämmen ja suunseutu olivat punaisena. Vuonna 1948 makeiset vapautettiin myyntiin ja ensimmäiseksi niistä tuli keittosuklaalevy myyntiin.
Talviset harrastukset. Sukset olivat yleensä koivusta tehtyjä, joko keskiharjalla tai ilman. Ilman keskiharjaa tehtyjä sanottiin halveksivasti ”torisimppareiksi”. Mäystinsiteitä ei ollut kuin aivan pienenpien poikien suksissa. Parhaat ja pitävimmät siteet olivat rotanloukut, Voitto merkkisten siteiden huono puoli oli lukkoraudan heikko rakenne ne nimittäin antoivat periksi. Sukset tervattiin itse. Pihalle vain nuotio ja siinä loimussa paahdettiin suksiin tervat ja voiteet. Useampi villavantus siinä paloi ja äidin antamat rätit. Koivusuksilla oli yksi huono ominaisuus, ne suoristuivat melko nopeasti, sekä niiden jalkavuus oli heikko. Suksien käyristäminen oli silloisissa asunnoissa aika helppoa, jos vain vanhemmat antoivat siihen luvan. Nimittäin kun jokaisessa asunnossa oli puulämmitys ja keittiössä Högfors 6 jossa sivussa vesisäiliö. Lämmitettiin säiliön vesi kiehuvaksi ja suksenkärjet kiehuvaan veteen, annettiin jonkin aikaa olla kiehuvassa vedessä ja sitten sukset asetettiin hellaa kiertävään tankoon ja taivutettiin sukset lattiaan. Suksien väliin puukapula joka sidottiin narulla hellanluukkuun kiinni. Aamulla oli kärjet kippurassa.
Jääpalloa pelattiin kadulla, hevosen paskoja lyöden. Mailat olivat kiven alla. Aulenin kanoottiveistämö valmisti vanerista tehtyjä Vinha mailoja, joita sai ostaa sekundana Purolan veistämöltä 5 mk hintaan kappale. Niiden huono puoli oli etteivät kestäneet. Onnellinen oli se joka sai rottinkivartisen Karhu mailan, niitä myi Pallo Palo ylätorilla. Myöhemmin tuli Ruotsalainen Velika maila.
Jalkapallo oli silloinkin ykköslaji. Jalkapalloja ei vain sodanjälkeen korttiaikana ollut saatavissa. Minulle oli ostettu jalkapallo välirauhan aikana. Isän saadessa kutsun sotaan kesällä 1941 hän vei meidät Kuortaneelle mummon luokse, sotaa pakoon. Muuttokuormaan lastattiin myös jalkapallo. Mummon luona Kuortaneella olivat isän sisko Martta Järvinen ja serkkuni Erkki ja Pirkko. Siellä me lapset sillä pelattiin kolmestaan. Huono tuuri oli kun Erkki potkaisi pallon piikkilanka-aitaan, seurauksella että pallo puhkesi. ja pallo jäi mummon mökille. Sodan jälkeen muistin, että pallo on mummon luona. Ei muuta kun kirjettä laatimaan ja postiin. Pian mummo vastasikin, että ”kyllä tuolla kokilla joku nahka taitaa olla”, minä sen etsin ja panen postiin. ”Nahka tulikin aikanaan postin tuomana Kotirannalle. Posteljooni Röngvist sen toi meille kotiin. Siihen aikaan posti kuljetti pikkupaketit kotiin ja aina keittiönpöydälle asti. Siihen aikaan pallot olivat niin sanottuja avattavia, sisuskummilla varustettuja. Suutari Longi paikkasi sisuskummin, sekä valmisti siannahasta mänttinarun jolla pallonsuu suljettiin.
Muistan hyvin elävästi kun me Longin kanssa pohdimme miten pallo suljetaan. Sisäkummissa oli niin sanottu tuttiletku josta ilma pumpattiin sisään , letku taitettiin ja sidottiin narulla kiinni, Sitten yritettiin sulkea siannahasta tehdyn mänttinarun avulla pallo kiinni. Määräävä tekijä oli kuinka paljon ilmaa oli laitettu sisäkummiin. Sen aikaiset pallot tahtoivatkin olla aina hieman löysiä. Niin sanottuja tussuja. Pallon mäntillä oli toinenkin ongelma. Ei tuntunut oikein mukavalta kun mänttikohta osui otsaan, kun pelissä pääpuskuja tehtiin. Pallo oli kovassa käytössä ja ongelmia tuli saumaommelten kanssa. Taas suutari Longille tuli töitä, hän korjasi palloa useasti ja varsin kohtuullista palkkiota vastaan. Suurin ongelma syntyi kun pallon nahka alkoi kulumaan puhki, mutta apu löytyi maitoliimasta ja nahan paloista. Niitä sain hansikastehtaan siivojana toimineelta tädiltäni. Pallo paikattiinkin ajansaatossa todelliseksi tilkkutäkiksi.
Apu pallopulaan tulikin sitten Hannu ja Mauno Kedon saadessa syntymäpäivä lahjaksi uuden jalkapallon. Pallo oli tarkoilla pojilla, sillä ei pelattu koskaan kadulla, eikä Kotirannan pallokentällä. Syy Kotirannan pallokentän suhteen johtui siitä, että kentän pintakerros oli tuotu raatopakalta. Raatopakan multa oli muodostunut kiinteistöjen tyhjennetyistä putulaatikoista. Kedon poikien pallo puhdistettiin aina huolella ja sääntöihin kuului, että, se joka potkaisee pallon vesiojaan joutuu kuivaamaan ja puhdistamaan pallon omiin vaateisiinsa. Omia sääntöjä oli muitakin, kuten kolme kulmaa on rankku, eli kulmapotkuja ei annettu, kolmannesta kulmapotkusta tuomittiin rangaistuspotku. Tämä oli käsittääkseni yleinen sääntö muidenkin Vaasalaisten poikien jalkapallopeleissä.
Jatkuu ensiviikolla!