Samaa asennetta ihmetteli Mielipideosastolla myös Psykiatritason henkilö, kyseiseen kolumniin viitaten.
Itse uskoisin kyllä Mantilan "palstaa" luettavan hyvinkin ahkeraan tahtiin, joskin lähinnä tämän urbaanin
"uusiohuumorin" heittojen johdosta.
Tämän tyylin heittojenhan ei tarvitse perustua minkäänlaisiin faktoihin, joten sen voi ottaa pelkkänä
viihteenä, tai introna kyseisen Pravdan mentaliteettiin uutta sukupolvea kosiskellen.
Varsinaisiin faktoihin perustuviin kasvaneeseen masennus sairauksien määriin viitaten, tosin itse uskoisin ilmiön olevan kansalaisten kohdalla hyvinkin tiedostettua, varsinkin yhteiskunnallisten rakennemuutosten yhteydessä, ns. tehoyhteiskunnasta puhuttaessa, joten tätä tilastoa eivät Mantilan kolumnit heilauta suuntaan, eikä toiseen, omista diagnoosi harjoitteluista huolimatta, varsinaisista prognooseista puhumattakaan.
Mitä tulee varsinaisen Yhteiskunnan, eli meidän asenteisiin ilmiön hallintaan nähden,
näyttäisi suhtautuminen olevan pääpainoisesti kustannuspoliittinen, kuin esim.sairauden vaatima
ja ansaitsema inhimillinen näkökulma, varsinaisiin hoitopoliittisiin toimenpiteisiin viitaten.
Totuus on kuitenkin, että tämänkin sairauden kärsimys, on jonkun ammattiryhmän elämä,
jatkuvia lisämäärärahoja anoen.
Tässä suhteessa varsinainen työ ja sosiaalinen toiminta hoitomuotona, voisi olla yhtenä vaihtoehtona,
yksilön unohtamisen sijaan, pilleripurkkiensa ympäröimänä, jota ehkä Mantila ajoi takaa.
Tosiasiassa tämä ongelma on suurin länsimaisissa tehoyhteiskunnissa kasvaneen hyvinvoinnin myötä,
joten ilmiö on kuitenkin tunnistettu jopa kirjoiksi asti jo 50 luvulta alkaen.
Kyse on siis hyvinvoinnin luomasta sivutuotteesta, eli pahoinvoinnista, jonka "kuona" aineena
tuottamattomat yksilöt jäävät huomiotta.
Raakaa, mutta totta.